Blog from Berkeley

Year 2013–2014 I spent as a visiting scholar in UC Berkeley Graduate School of Journalism studying visual journalism, photography, digital media business, online multimedia journalism, data journalism, narrative writing. I wrote a blog “Stipendiblogi” for Helsingin Sanomat Foundation. The posts in Finnish below.

13.9.2013 Aikakauslehdestä leikkuupöydälle

Master your tools — hallitse työkalusi. Se on ensimmäinen asia, jonka UC Berkeleyn J-Schoolissa (Graduate School of Journalism) sisäistää. Ja niitä työkaluja on paljon. Maailma on nykyään täynnä tyyppejä, jotka osaavat ilmaista itseään verkossa kuvin, videoin, podcastein ja mitä ikinä tekniikka mahdollistaakaan. Jos suunnittelee tulevaisuutta journalistina, on otettava haltuun vähintään samat välineet ja kanavat, omasta erikoistumisalueestaan riippumatta.

Siksi opinnot alkavatkin täällä rivakalla löysät pois -taktiikalla: kaikki osallistuvat viikon mittaiselle multimedia bootcampille, jossa opetellaan ympäripyöreiden päivien aikana valokuvaamaan, äänittämään ja videoimaan, käsittelemään kuvia ja leikkaamaan, tekemään kaavioita, karttoja, aikajanoja ja interaktiivisia kuvia. Vaikka moni jatkotutkintoaan aloittavista on työskennellyt jo vuosia toimittajana, kenenkään ei oleteta osaavan mitään. Opeteltava on.

Ja pakko myöntää, tarpeeseen tulee. Voisin tietysti kuvitella lymyileväni vielä pari vuotta hommissa, joissa voi keskittyä pelkkään sisältöön ja odottaa, että joku muu järjestää sen kivasti esimerkiksi mobiiliin. Epäilen, että on kuitenkin hauskempaa ideoida myös niitä sisältöjä, jos ymmärtää paremmin uusia mahdollisia esitystapoja. Jollen Berkeleyn-vuoden aikana muutukaan koodaus- tai leikkausguruksi, aion ainakin päästä jyvälle siitä, millaisia multimediajuttuja on mahdollista ja kenties järkevää tehdä.

***

Bootcamp on hetkittäin hauska ja huumaavan innostava kokemus. Enimmäkseen se on uuvuttava, raivostuttava ja itsetuntoa koetteleva. Olen ainoa visiting scholar natiivien joukossa, ja kaksi ensimmäistä päivää opettajat tuntuvat odottavan, että luovutan. Kun he alkavat kiinnostua tekemisistäni, olen itse siinä pisteessä, että suunnittelen vakavasti pakenemista paikalta. Kaikki ohjelmat kuvankäsittelystä videoeditointiin ovat entuudestaan vieraita, eikä läppärini eurooppalainen näppäimistö helpota asiaa. Kun on viisi sekuntia etsinyt amerikkalaista pikakomentoa vastaavaa näppäintä omalta koneeltaan, on jo monta askelta muita jäljessä. Oma lukunsa on tiimityöskentely vasta alottaneiden jenkkiopiskelijoiden kanssa, joille on tolkutettu ensimmäisestä päivästä alkaen, että jokainen päivä J-Schoolissa petaa heidän tulevaa uraansa. Stressaavan viikon aikana muutamalta unohtuu, että kivasti käyttäytyvä tyyppi saattaa olla työmarkkinoilla halutumpikin kuin se, jolla on kovin ääni ja terävimmät kyynärpäät. Toisaalta, porukan sosiaalisia suhteita ehtii tarkkailla rauhassa, kun omat argumentointitaidot vetävät hiljaiseksi.

Kaikesta huolimatta seison viikon päätteeksi esittelemässä omaa multimediatuotostani — yhtä osasta nelihenkisen tiimini projektista — koko koululle. Ihan Pulitzeria ei taida tulla, mutta fiilis on huikea. Viikon aikana kammo uusia ohjelmia ja tekniikkaa kohtaan on karissut. Tulevat kurssit eivät enää pelota. Päin vastoin, on hillitön halu oppia lisää. (Ja lohduttavaa kyllä, tärkeimmät aikakauslehdessä oppimani asiat eivät näytä vanhenevan tulevaisuudessakaan: rakenne! näkökulma! miksi me teemme tämän?)

***

Syksyltä odotan erityisesti visuaalisen journalismin kurssia, joka jatkaa siitä, mihin bootcampilla jäätiin. Sitä ohjaa palkittu multimediajournalisti Richard Koci Hernandez, joka on jo kivunnut elämäni inspiroivimpien opettajien top kakkoseen. Hän muuten jakaa kaiken opettamansa myös verkossa avoimilla sivuillaan. (Aloita täältä)

No niin… täällä on aika helppo innostua. En ole suinkaan päässyt unohtamaan, että media-ala on kauheassa kriisissä. Sitä on vaikea sivuuttaa sen paremmin suomalaista kuin täkäläistäkään keskustelua seuratessa. Täällä kriisipuheeseen sekoittuu vain paljon vähemmän angstia kuin Suomessa. Berkeley on myös siitä mahtava paikka, että oli kyse sitten journalismista, pizzan paistosta tai pyörien korjaamisesta, kaupunki on täynnä pieniä luovia firmoja ja yhteisöjä, jotka kokeilevat uusia toimintamalleja omalla alallaan. Yksikään niistä ei ole tainnut syntyä maailmanlopun tunnelmissa.

Pessimismistä ei voi syyttää myöskään journalismin laitosta. Tällä viikolla aloitin seminaarin, jossa koitetaan ratkoa laadukkaan ja taloudellisesti kannattavan journalismin tulevaisuutta. Luettuaan ensin madonluvut sekä perinteiselle sanomalehdistölle että “pelottavan ohuelle” mallille, jossa jokainen toimittaja suhaa kaikkea tviiteistä videoon ja printtiin, ohjaaja haastaa opiskelijat: “On aika keksiä journalismi uudelleen. Aloitetaan tänään.”

Että sellaista lähiaikoina luvassa, työkalujen teroituksen ohessa.

http://stipendiblogi.fi/aikakauslehdesta-leikkuupoydalle.html

 

15.10.2013 Yksi vuosi, kaksi koulua

“Kuinka voit ottaa lapsen kesken kaiken koulusta pois?” Onko siellä suomalainen koulu?” Aika moni kysyi Kaliforniaan lähdön selvittyä sitä samaa, mikä oli pitänyt itsenikin vuodesta toiseen aloillaan. Ajattelin pitkään, että kun on lapsia, elämä on sitten tässä. Esikoisen koulun aloitus tuntui viimeiseltä sinetiltä.

Sitten tajusin, että maailmalle lähti joka vuosi stipendiaatteja, joilla oli pienet lapset mukana. Tarkemmin ajatellen tunsin myös monta perhettä, joiden lapset olivat aloittaneet koulun ulkomailla ummikkoina.

Reilu vuosi sitten loppukesästä kysyin tyttäreltäni, miltä ajatus vuodesta Kaliforniassa kuulostaisi. Hauskalta, hän innostui. Innostui vähän liikaakin siihen nähden, että vuosi oli vasta unelma, ei opiskelupaikka. Toisaalta, kun oli sanonut asian ääneen lapselle, oli myös pakko tehdä kaikkensa suunnitelman toteuttamiseksi.

Varsinainen säätö alkoi vasta, kun stipendipäätös tuli: kouluun hakemisessa ja käytännön järjestelyissä oli vuoden mittaan niin paljon hommaa, että sitä ei onneksi ollut tullut ajatelleeksi etukäteen. Toisaalta, sain oikeastaan kaksi stipendivuotta. Aika marraskuusta elokuuhun meni stressipiikeistä huolimatta onnellisessa jalat irti maasta -pöhnässä: olimme oikeasti lähdössä vuodeksi Berkeleyhyn!

Tyttärelleni lähtöä edeltävä aika oli kurjempaa. Hän alkoi jännittää kouluun menoa saman tien, ja se sai välillä jopa paniikinomaisia piirteitä. Asiaa helpotti lopulta lupaus siitä, että jos koulu ei ollenkaan lähde sujumaan, kotikoulu on yksi mahdollisuus. Tässä vaiheessa ajattelimme vielä, että kuopuksemme viettäisi vuoden kotona vuorotteluvapaalla olevan isän kanssa. Perillä tajusimme, että vuosi ilman samanikäisiä kavereita ja mahdollisuutta oppia kieltä olisi tylsä ratkaisu.

***

Berkeleyssä tyttäreni koulu, Thousand Oaks Public Elementary, selvisi lopulta vuorokautta ennen syyslukukauden alkua. Yksityiset koulut olisivat maksaneet parikymmentätuhatta dollaria vuodessa, joten niistä ei edes puhuttu. Pojan nelituntisesta päiväkotipaikasta maksamme sen sijaan 680 dollaria kuussa, sillä julkisten koulujen yhteydessä toimiviin kindergarteneihin otetaan vasta viisivuotiaana.

Kun koulua on takana pian kaksi kuukautta, voi vain ihmetellä, miten hyvin kaikki on mennyt ja kuinka nopeasti yhdeksänvuotias oppii vierasta kieltä. Jännitys loppui ensimmäisellä viikolla, eikä kotikoulusta ole sen jälkeen puhuttu. Tyttäreni aloitti kolmannen luokan vuotta vanhempana kuin luokkakaverit, mutta oppimäärä tuntuu ainakin matematiikassa osuvan hyvin yksiin suomalaisen kanssa. Eniten tsemppaamista on ollut kavereiden kanssa: tyttäreni pääsee kyllä porukoihin mukaan, mutta on vielä ujo ilmaisemaan itseään. En voi kuin ihailla sitä sinnikkyyttä, jolla hän joka päivä puskee välituntien sosiaalisten kiemuroiden läpi. (Poikani suhtautuminen vieraskielisiin kavereihin on ollut mutkattomampaa: “Leikin itsekseni. Oli kivaa.”)

Vanhemmille koulussa on ollut tekemistä, jota ei etukäteen tullut ajatelleeksi. Läksyjen määrä on Suomeen verrattuna hurja. Koska ne kaikki ovat englanniksi, niitä väsätään yhdessä helposti kaksi tuntia illassa. Väsyneen, kaikkensa jo päivällä antaneen lapsen ja ei-aina-niin-kärsivällisen aikuisen yhteistyö on niitä hetkiä elämässä, jotka aika toivottavasti joskus kultaa. On myös tullut mietittyä, miten suomalaiset oppimistulokset ovat niin paljon paremmat kuin amerikkalaiset, kun koulupäivät ovat kuitenkin lyhyemmät ja läksyjä ehkä neljäsosa täkäläisestä. Tällä läksymäärällä on tosin helppo pudota kärryiltä heti alkuunsa, jos kotona ei vaikka olekaan ketään auttamassa.

Toinen yllätys on ollut koulun ja vanhempien välisen “yhteistyön” määrä. Jos suomalaisessa peruskoulussa on joskus toivonut olevansa vähän paremmin perillä lapsensa luokan asioista, täällä sitä ei voi mitenkään välttää. Ensimmäisellä viikolla kotiin tuli nelikymmenkohtainen lista erilaisista vapaaehtoistöistä, joihin sai (piti) ilmoittautua. Hommaa riitti ympärivuotisesta varainkeruusta apuopettajan, koulun risteyksen valvojan ja tapahtumavastaavan hommiin. Päädyimme mieheni kanssa lupautumaan pari kertaa kuussa kokkausopettajan apulaisiksi — homma, johon Kalifornian osavaltio vielä viime vuonna kustansi työntekijän. Ehkä nyt voimme hyvällä omallatunnolla olla keräämättä Campell’s-purkkiruokien “Labels for education” -etikettejä, joista jättifirma sitten maksaa senttejä amerikkalaisille kouluille. (Käytäntö, joka suomalaisesta vinkkelistä tuntuu aivan abdurdilta.)

Sinänsä kokkauspesti on ollut kiinnostava ikkuna tähän yhteiskuntaan. Noin sadan lapsen juttujen kuuntelu yhden päivän aikana on sekä viihdyttävää että valaisevaa. Makrobioottisia kasvisreseptejä lasten kanssa kokkaava Michael Bauce  työskentelee samassa keittiössä kuin koulun ruokapalvelu, joka valmistaa lounasruuaksi rasvassa lilluvaa pitsaa, tacoja, harmaata pastaa jne. Jostain kumman syystä loppilaat jonottavat joka lounaan jälkeen Michaelin merilevä-, porkkana- ja hedelmäkulhoille.

***

Lasten kanssa maailmalle lähteminen on tietysti tarkoittanut aloilleen asettumista täälläkin. Ihan jokaiseen journalimikoulun iltamenoon ei ehdi, vaikka haluaisi. Toisaalta tyttäreni koulu ja poikani päiväkoti ovat tutustuttaneet meidät ihmisiin opiskeluympyröiden ulkopuolelta, enkä ole vielä ehtinyt kyllästyä täkäläiseen sosiaalisuuteen. Hetken meni kyllä tajuta, että on epäkohteliasta lähteä aamu toisensa jälkeen kiitämään päiväkodilta yliopistolle, kun vanhemmille on tarjolla aulassa kahvit ja mahdollisuus tutustua toisiinsa. (Kello 9 – 10!)

Ja yliopistolla huomaan, kuinka etuoikeutettu olen: japanilainen mieskollegani opiskelee täällä vuoden – vaimo ja kaksi lasta odottavat Tokiossa. Amerikkalaisista opiskelukavereistani vain yhdellä on lapsi. Moni on kysynyt, miten minulla on sekä työpaikka, opiskelupaikka että perhe. Niinpä. Yhdeksän päiväkotiin-töihin-kauppaan-kotiin-vuoden jälkeen huomaan joka päivä miettiväni, olenko todella täällä: tapaan kaikki nämä mielettömät tyypit, innostun uusista asioista, (menetän hermoni ihan eri asioista kuin Suomessa), seuraan, kuinka lapseni alkavat puhua englantia ja olen hetken ihan irrallani kaikista entisistä ympyröistä.

Vaikka vuosi on vasta alussa, huomaan miettiväni, miten voisin tuoda tästä kaikesta mahdollisimman paljon mukanani, kun palaamme Suomeen. Opintojen ja ammatin kannalta ajatus on melkein ylivoimainen: päässä kohisee niin paljon kaikkea uutta ja inspiroivaa, että pitää vain yrittää hengittää syvään ja luottaa, että tästä kehittyy jotain mahdollisimman hyvää ja käyttökelpoista.

Perhe-elämän tuliaisia kysyin toiveikkaana tyttäreltäni. “Ai miten niin? Olet äiti täällä ihan samanlainen kuin Suomessa. Ehkä hässäköit vielä vähän enemmän.” Että kotoisaa on sitten kuitenkin ollut. Onneksi on vielä seitsemän kuukautta aikaa hioa tätäkin asiaa.

http://stipendiblogi.fi/yksi-vuosi-kaksi-koulua.html

 

20.11.2013 Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa

Amerikkalaiset journalismikoulun luennoitsijat ovat yhdessä asiassa kovin yksimielisiä — ja kovin väärässä. Kun kolmatta kuukautta olen kuunnellut kurssilta toiselle mantraa siitä, kuinka Yhdysvalloissa on maailman vapain lehdistö, on pakko kaivaa esiin tämän vuoden World Press Freedom -raportti . Kyllä, Yhdysvallat tulee vasta sijalla 32, heti Surinamen jälkeen. Ykkösenä on jo kolmatta vuotta Suomi. Kun otan asian puheeksi koulutusohjelmamme johtajan kanssa, hän ehdottaa paneelikeskustelua: tästähän täytyy puhua täällä!

Mikä Suomessa sitten on paremmin kuin Yhdysvalloissa? No, ainakin hallinnon läpinäkyvyys ja asiakirjojen laaja julkisuus, matala hierarkia, toimittajien vahva lähdesuoja, runsasväkinen ammattiliitto sekä sellainen pikkujuttu, että hallinto ei lähtökohtaisesti vakoile omia kansalaisiaan.

Amerikkalaisluennoitsijoiden hokema ei tietenkään kerro siitä, etteivätkö he näkisi ongelmia maansa lehdistönvapaudessa. Eurooppalaiset pikkuvaltiot — joita mahtuu listalle 21 ennen Yhdysvaltoja — nyt vain ovat valtaosalle täkäläisistä yhtä tuttuja ja merkittäviä kuin New Mexico tai Wyoming suomalaisille. Eurooppalaisia Yhdysvaltojen rapiseva lehdistönvapaus kuitenkin koskettaa. Yhdysvaltain hallinto yrittää hiljentää tällä hetkellä juuri niitä ihmisiä, jotka ovat paljastaneet maailmalle esimerkiksi Yhdysvaltain vakoilleen eurooppalaisia liittolaisiaan. Ja mitä hiljaisemmaksi kriittinen lehdistö saadaan, sitä itsevaltaisemmin Yhdysvallat saa huseerata sekä omallaan että muilla mantereilla.

***

Lokakuussa julkaistiin CPJ:n (Committee to Protect Journalists) ensimmäinen raportti lehdistönvapaudesta presidentti Barack Obaman ajan Yhdysvalloissa, ja se on karua luettavaa. Jos George W. Bush aloitti syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin ja kansalliseen turvallisuuteen vedoten salailun aikakauden, Obaman hallinto on käynyt sitäkin hanakammin tietoja vuotaneiden virkamiestensä ja median kimppuun. Vuoden 2009 jälkeen jo kahdeksaa tietovuotajaa vastaan on nostettu syyte vuoden 1917 vakoilulain nojalla, kun sitä edeltävän 92 vuoden aikana syytettyjä on ollut yhteensä kolme. Uusien vuotojen pelossa on muun muassa lanseerattu “Insider Threat Program”, joka panee hallinnon virkamiehet seuraamaan toisiaan ja rapotoimaan eteenpäin epäilyttävästä käytöksestä. Virkamiesten pelkoa puhua medialle lisäävät myös hallinnon jatkuvat yritykset murtaa toimittajien lähdesuojaa.

UC Berkeleyn Graduate School of Journalismissa onkin kevätlukukaudella luvassa kurssi, jossa opetellaan suojaamaan oma tietokone ja viestiliikenne urkinnalta.

***

Viime viikolla omasta tilanteestaan kävi Berkeleyssä puhumassa New York Timesin Pulizer-palkittu toimittaja James Risen, jota vastaan ensin Bushin ja nyt Obaman hallinto on käynyt oikeutta jo viisi vuotta. Seuraavan kerran vankeustuomio uhkaa Riseniä tammikuussa, ellei hän edelleenkään suostu paljastamaan 2006 julkaistun kirjansa The State of War: The Secret History of the CIA and the Bush Administration lähteitä. (Tarkemmin Risenin paljastuksista Joose Palosen blogimerkinnässä vuodelta 2011).

Risen, kuten muutkin toimittajat odottivat uutta avoimuuden aikakautta, kun Obama nousi 2008 presidentiksi. Kävi kuitenkin päinvastoin. Riseniä Berkeleyssä haastatellut Lowell Bergman, tutkivan journalismin koulutusohjelman johtaja, kuvasi nykytilannetta sissisodaksi tutkivien toimittajien ja hallinnon välillä.

Tällaista on siis lehdistönvapaus 2013 Yhdysvalloissa: New York Timesin turvallisuuspoliittisena toimittajana työskentelevän Risenin puhelinta ja sähköpostia seurataan, mutta vastikään hän onnistui tekemään Yhdysvaltain hallintoa pakoilevan tietovuotajan Edward Snowdenin haastattelun salakoodattuna.

Osaa New York Timesin lukijoistakin jutun julkaiseminen raivostutti. Snowdenhan on maanpetturi, joka aiheuttaa vahinkoa ja varaa kansakunnan turvallisuudelle, kommentoitiin jutun nettiversion perässä. Ymmärtääkö Risen yhtään Obamaa ja tämän hallinnon ponnisteluja kansallisen turvallisuuden eteen? Tai kuten joku yleisöstä Berkeleyssä kysyi: miksi toimittajien pitäisi saada päättää, mikä on salaista ja mikä ei?

“Jos Yhdysvaltain hallinto olisi vastannut asioista kertomisesta, olisimme kuulleet syyskuun 11. päivän terrori-iskusta, ja seuraavaksi Osama Bin Ladenin surmasta 2011. Jos media ei olisi pakottanut asioita esiin, kaikki tältä väliltä olisi jäänyt ihmisiltä pimentoon”, Risen sanoi.

Risenin mukaan poliittisten vuotojen loppuminen merkitsisi alati suurempaa hallinnon korruptiota ja salassa toimimista. Ja tällä hetkellä hallinto urkintaohjelmineen toimii kansalaisten edun vastaisesti.

“Tiedän, että politiikan sisäpiirissä tunnetaan testi ‘Miltä tämä näyttäisi New York Timesin etusivulla?’ Se kertoo paljon siitä, miten pitäisi toimia.”

Risenin mielestä on myös epäoleellista, mikä kunkin vuotajan oma motiivi on, sillä lähteen kuulemisen jälkeen toimittajan on vielä pystyttävä todistamaan tämän kertomus oikeaksi. Berkeleyssä Risen myös korosti, kuinka perusteellisesti jokaista julkaisua mietitään, ja kuinka paljon oikeasti kansallista turvallisuutta koskevien asioiden julkaisusta neuvotellaan hallinnon edustajien kanssa. Sinänsä kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on hänestä jo menettänyt merkityksensä, sillä sitä on käytetty perusteena kaiken mahdollisen salaamiseen sitten syyskuun 2001.

Oma lukunsa on Obaman henkilökohtainen haluttomuus asioida toimittajien kanssa. Mutta jos toimittajilta nykyään salataan jopa osa presidentin virallisesta viikko-ohjelmasta, on onneksi Twitter, Instagram, YouTube, Flickr… ja Valkoisen talon oma uutissivusto suorine lähetyksineen. Presidentistä on siis enemmän ja ajankohtaisempaa materiaalia kaikkien saatavilla kuin koskaan — omien tiedottajien tuottamana.

***

Risenin tilaisuuden loppupuolella tuskastunut yleisönedustaja kysyi, miten nuoren toimittajan pitäisi pärjätä maailmassa, jossa toisaalta oma hallinto “demonisoi journalisteja” ja toisaalta resurssit ja sitä myötä työolot toimituksissa ovat media-alan kriisin seurauksena mahdottomat.

Siinäpä yhdistelmä, jota pohditaan myös Graduate School of Journalismin tulevien viikkojen visiting scholar -seminaareissa, joissa kollegat Japanista (lehdistönvapaudessa sijalla 52), Italiasta (57), Libanonista (101) ja Kiinasta (173) pääsevät kertomaan oman maansa toimittajien työoloista ja kriisitunnelmista.

Oman osuuteni ehdin jo pitää. Vaikka samana päivänä Suomesta kantautuivat uutiset taas yksistä isoista yt-neuvotteluista ja haalin kasaan kaikki mahdolliset isot ja pienet ongelmat alalla, väkisin tuli mieleen poliitikko-virkamiesystäväni lausahdus: “Suomessa on niin paljon hyvää, minkä pohjalle rakentaa, vaikka olisi mikä kriisi. Jos keskityttäisiin siihen rakentamiseen.”

P.s. Koska paneelikeskustelu kuitenkin odottaa, kuulisin mielelläni, jos jollakulla on ajankohtaisia kokemuksia lehdistönvapauden ongelmista Suomessa.

@MaijaKoskimaijakoski@berkeley.edu

Lowell Bergman (vas.) peräänkuulutti uusia keinoja suojella lähteitä, kun toimittajien puhelut ja viestiliikenne eivät enää ole turvassa viranomaisilta. James Risenillä on asiasta kokemusta enemmän kuin hän haluaisi.

http://stipendiblogi.fi/kuinka-suojaat-tietokoneesi-ja-muita-jekkuja-lehdistonvapauden-mallimaassa.html

 

19.12.2013 Syksy kuvina

Huomasin, että blogimerkintäni pitenevät kuukausi kuukaudelta, vaikka samaan aikaan olen täällä kuunnellut koko syksyn, kuinka ihmiset eivät enää jaksa lukea pitkiä tekstejä. Vuoden päätteeksi siis ryhdistäydyn ja raportoin kuluneista kuukausista Berkeleyssä kuvin.

1. Alkusyksystä mietin paljon, kuinka lapset sopeutuvat ja kotiutuvat uusiin ympyröihin. Vanhempina teimme mielestämme parhaamme, mutta eihän se ihan riittänyt, todistaa tyttäreni kirjoittama viesti lokakuun lopulta: http://instagram.com/p/iEp4swBi4v/#

2. Kulunut syksy on varmasti ollut elämäni mielenkiintoisin. Välillä olen miettinyt, miten koti-isäksi lähtenyt mieheni viihtyy. Kysyin sitä häneltä itseltään: https://vimeo.com/78781812

3. Kaikki ei sentään täälläkään ole vielä digitaalista. Valokuvauskurssin lopputyöt viimeisessä syynissä: http://instagram.com/p/iF8c7HBi_s/#

4. Viikosta toiseen on hämmästyttänyt, eivätkö amerikkalaiset voi järjestää yhtäkään palaveria, vierailuluentoa, epämuodollista tapaamista tai ylipäätään mitään ilman viittätoista erilaista tarjottavaa, joiden tuomisia koordinoidaan joukkomeileissä viikkotolkulla. Lopulta ainakin viisi henkilöä kiikuttaa paikalle tarjottimellisen kuppikakkuja. Lapsen koulun sadonkorjuujuhliin ilmaantui onneksi jotain muutakin: http://instagram.com/p/gBNJdqBi_r/#

5. En tiedä, voiko ihminen olla muuta kuin onnellinen, jos voi aamulla hypätä bussiin tai metroon ja olla puolen tunnin päästä San Franciscossa. Kaupunki on yhtä aikaa ruma ja kaunis, hilpeä ja toivoton, sekopäinen ja idyllinen, kaikkea äärilaidasta toiseen. Itse jaksan haltioitua siitä joka kerta uudelleen, mutta mitä kaupungista ajattelevat paikalliset? https://vimeo.com/81857186

6. Kiitos stipendiaatilta toiselle jo kolmatta vuotta siirtyneen vuokratalon, saamme asua Berkeleyssä makrobioottisen ruokavalion nimeen vannovien ituhippien keskellä.

Hyvää joulua! http://instagram.com/p/h7XZcjBi0U/#

http://stipendiblogi.fi/syksy-kuvina.html

 

30.1.2014 Valinnanvaikeuksia

Kevätlukukausi Berkeleyssä on alkanut ristiriitaisissa tunnelmissa. Samaan aikaan kun uutiset Suomesta maalailevat loppua koko journalismikunnalle, täällä on pitänyt (saanut) päättää, opiskellako visuaalista journalismia, multimediakokonaisuuksien tuottamista, datajournalismia, narratiivista kirjoittamista vai mediataloutta. Vai ehkä kaikkia? Tuo oli nimittäin loppusuoralle karsittu lista J-Schoolin kymmenistä kevätlukukauden kursseista, ja tuntuu mahdottomalta pudottaa niistä enää yhtäkään. Joulun jälkeen aika tuntuu hupenevan käsiin, ja samoin syksyä leimannut kevyen irrallinen fiilistely. Pitikö täältä joku journalismin tulevaisuus tuoda tullessaan?

Päätän kahlata ensimmäisen viikon läpi osallistuen kaikille viidelle kurssille. Ehkä joku osoittautuu muita turhemmaksi.

Visuaalisen journalismin professori ilmoittaa heti aluksi, että jos joku sai hänestä syksyllä mukavan kuvan, se muuttuu nyt.

“Yksikin tärähtelevä videoklippi, kellertävä valkotasapaino tai sössitty audio – hylätty. Älkääkä enää koskaan tulko esittämään juttuideaa, jossa ei ole koukuttavaa päähenkilöä, tarinaa, tunnetta, konfliktia, yllätystä ja yleismaailmallista teemaa!”

Hah, äkäinen intohimo asioihin on vähintään yhtä viihdyttävää kuin syksyn kiltimpi versio. Olisin varmasti onnellisin, jos voisin koko kevään uppoutua vain tähän.

Epäluuloisemmin silmäilen kirjoillaan ja tutkivilla jutuillaan ruokaguruksi nousseen Michael Pollanin kurssimateriaalia. Amerikkalaista ruokateollisuutta pöyhivien ajankohtaisten teosten lisäksi listalta löytyy pitkä rivi muinaismuistoilta näyttäviä tekstejä, kuten George Orwellin essee Politics and the English Language, 1946, ja Strunk & Whiten ensi kertaa 1918 ilmestynyt kielenviilausopas The Elements of Style. Olen valinnut Pollanin kurssin, koska haluan perehtyä maailman ruuantuotannon ongelmiin, mutta kolmetuntisessa workshopissa vaikutun ennen kaikkea hänen terävästä ja syvällisestä otteestaan aikakauslehtikirjoittamiseen. Jos onkin ollut puoli vuotta kiva olla editoimatta yhden yhtä juttua, rinnassa läikähtää lämpimästi, kun aletaan ruotia ensimmäistä tekstiä. Luettuani Orwellin päätän naulata miehen teesit työpaikkani sermiin. Tällekin kurssille on siis palattava. Varmistukseksi varaan tunnilla kiertävästä listasta oman kokkausvuoron. (Evästä luvassa joka viikko!)

Datajournalismin kurssille päätin ilmoittautua sen jälkeen, kun kuultelin syksyllä Investigative News Networkin digitaalista johtajaa Lisa Williamsia. “Sitaattijournalismi ei enää toimi. Tarvitaan kovia todisteita. Data on se, jolla maailmaa nyt muutetaan”, hän sanoi.

Ja dataa maailmassa riittää enemmän kuin koskaan. Kuka siitä kaikesta kaivaisi olennaisen esiin, elleivät toimittajat? Olen kuitenkin selvinnyt elämässäni tähän asti ilman Exceliä, ja epäilen, että jos jostakin vielä livistän, niin tältä kurssilta. Kunnes kuuntelen ensimmäisen iltapäivän Pro Publican T. Christian Milleriä, joka ensin kiittelee oppilaitaan rehellisyydestä (taulukkolaskentaohjelmat eivät ole kovin monen amerikkalaisjournalistinkaan hallussa) ja kaivaa sen jälkeen erilaisista tilastoista niin kiinnostavia ja yllättäviä juttuaiheita, että unohdan jo pyöritteleväni numeroita. Rusinana pullassa hän lupaa, että kaikki työ kurssilla tehdään oppituntien aikana. Ei kotiläksyjä! Ei huolta.

Toisin on Online news packages –kurssilla, jonka kotitehtävät jo ennen ensimmäistä tuntia vievät monta päivää. Työmäärä ja pari uutta koodauskieltä hirvittävät, mutta jos perinteinen aikakauslehtijuttu voidaan nykyään esittää vaikkapa näin, voisinko tosiaan sivuuttaa koko aiheen?

http://media.commercialappeal.com/mlk/index.html

http://zombies.epicmagazine.com/story/5937

http://www.nytimes.com/projects/2013/gun-country/

http://www.insidedisaster.com/experience/Main.html

Sitten on vielä Entrepreneurial journalism, jossa pitäisi pohtia, kuka nämä kaikki mahtavat journalistiset tuotokset rahoittaa ja miten. Ei ihan epäoleellinen kysymys sekään. Kurssin opettaja on itse Piilaakson bisnesenkeli, eikä hänellä riitä ymmärrystä journalisteille, jotka eivät halua ajatella taloudellisia realiteetteja. Kevään aikana jokaisen täytyykin rakentaa oma journalistinen liiketoimintasuunnitelmansa. Ja mitä ihmettä, joka ikisellä opiskelijalla on jo jokin idea kehitteillä. Pitchaukset alkavat ensi viikolla. Liian kiinnostavaa skipattavaksi, tämäkin.

Keväästä on siis tulossa intensiivinen. Onneksi olen jo oppinut jotain käytännöllisiltä amerikkalaisilta:

  1. Avasin avoimen linkkikirjaston www.delicious.com/maijahenriikka, jonne tallennan kaikki oleelliset artikkelit ja nettisivut, joihin palata myöhemmin. Tiedän myös, kenen linkkikirjastoja selata, kun olen hukassa.
  2. Mihinkään ei pidä ryhtyä nälkäisenä.
  3. Parhaat jutut syntyvät yhdessä. Myös vapaa-ajalla.

http://stipendiblogi.fi/valinnanvaikeuksia.html

 

3.3.2014 Yhtä urheilua

“Vaimosi urheilee?” mieheni nauroi koulun pihalla esitettyä kysymystä, johon ei heti tiennyt, mitä vastata.

Ah, tosiaan. Vien tyttäreni aamulla pyörää taluttaen kouluun ja poljen siitä suoraan yliopistolle. Enkä suinkaan trikoissa ja kilpapyörällä, vaan reppu selässä, tukevarenkaisella kaupunkifillarilla.

Yliopiston päässä sulaudun helposti joukkoon, sillä UC Berkeley on tunnettu olemattomista parkkipaikoistaan. (Kannattaa voittaa Nobel, kuten 29 yliopiston kasvattia, niin saa oman, elinikäisen nimikkoruudun!) Kotikulmillamme herätän kuitenkin kummeksuntaa. Perheenäideillä ei ole täällä tapana pyöräillä – ainakaan siirtyäkseen paikasta toiseen. 

Urheilu on ihan eri juttu. Missään Suomessa en ole nähnyt niin paljon lenkkeilijöitä kuin Berkeleyssä, varhaisina aamuina ja illan pimeydessä, sitten kun autot on vihdoin saatu parkkiin. Suosikkini on viereinen King’s Schoolin urheilukenttä, jonka 400 metrin juoksurata on mustanaan hölkkääjiä ja kuntokävelijöitä, joiden autot nököttävät aidan takana.

Herätämme paikallisissa tuttavissamme hämmennyksen sekaista huolta, koska meillä ei ole a) kahta autoa, b) edes yhtä autoa. Saamme jatkuvasti ystävällisiä kutsuja lähteä perheenäitien ja isien kyydissä moottoritien varren jättimarketteihin ostoksille. Amerikkalaisten on mahdotonta ymmärtää, että nelihenkisen perheen ruokaostokset hoituvat kävellen lähikaupoista, päiväkoti- ja koulumatkojen ohessa. (Ok, meni hetken muistaa kantaa omia kauppakasseja mukana, amerikkalaiset paperipussit on tarkoitettu kestämään tasan kassalta takakontille.)

Toisaalta, tuttavamme eivät myöskään voi käsittää päiväkoti- ja koulumatkojen kävelyä, 10 minuuttia suuntaansa, koska sama matka kuuluu ajaa samaa vauhtia autolla, joka kadunkulmassa olevia stop-merkkejä, hitaita liikennevaloja ja parkkipaikan puutetta manaillen. Tyttäreni koulu järjesti syksyllä “autottoman maanantain”, jota valmisteltiin kolme viikkoa, ja josta kertova tiedotelehtinen keskittyi kertaamaan lähistön pysäköintimahdollisuuksia, koska koulua kiertävä kortteli oli suureellisesti suljettu autoilta.

Miksei meillä sitten ole autoa? No, laiskuudesta – käytetyn auton osto, huolto ja myyminen 11 kuukautta varten – ja pihiydestä: jopa amerikkalaisen auton hinnalla asioi aika monta kertaa pahamaineisen kalliin lähimarketin luomulaareilla ¬– ja näkee muutakin Amerikkaa. Sen lisäksi, että voi olla hullu ja pakata itsensä ja lapsensa kiinalaisen turistibussin kyytiin kiertämään Disneylandit ja Universal-studiot (näet kolmessa päivässä sen mitä muut viikossa), huomaa, että kokee myös paikalliset maisemat ihan eri vinkkelistä kuin autoileva kansanosa.

Jossain vaiheessa tajusin, että olemme ainoa lapsiperhe sekä busseissa että San Franciscoon ja Oaklandiin liikennöivässä Bart-junassa. Kiitollinen homma, koska lapsille järjestyy ruuhka-aikanakin aina joku penkinkulma istua. Täällä ei myöskään koskaan tarvitse Suomen tavoin miettiä, miten rattaiden kanssa mahtuu tapahtumaan, joka on täynnä lapsiperheitä. Rattaita käyttävät vain väliamerikkalaiset nannyt, jotka kuljettavat niillä hoitolapsiaan keskipäivällä puistoon.

Taksit ovat oma hupinsa. San Franciscossa niitä sentään käyttävät muutkin. Berkeleyssä sekä taksikeskus että kadunvarren parkista yhytetty kuski ovat aina yhtä hämmästyneitä siitä, että todellakin haluamme kyydin. Sen jälkeen jää enää navigoinnin vaiva määränpäähän risteys risteykseltä. Ja sopivan avokätisen tipin miettiminen tietysti, täällä kun ei tarvitse monta kertaa ajella, että jo taksipiireissä muistetaan.

Eipä sillä, että amerikkalainen autoilukultturi olisi tullut yllätyksenä. Bay Area on kuitenkin niitä harvoja paikkoja tällä puolen mannerta, jossa on kelvollinen julkinen liikenne ja lisäksi useampi toimiva car share –palvelu, jolloin autoa ei välttämättä tarvitse omistaa. Jos San Franciscon alueen vahva vihreä liike ei ole vetänyt mukaansa, luulisi, että edes maan toiseksi pahimmat ruuhkat saisivat vaihtamaan 2,5 tunnin jonossa seisomisen puolen tunnin julkiseen kyytiin. Mutta kun kysyy täkäläiseltä, eivätkö ohituskaistaa lahden yli kiitävät bussit kiinnosta, moni ei ole edes kuullut niistä. Jopa opiskelijat säätävät jokaista San Franciscon -reissua varten kimppakyytiä bensarahoineen ja tietullimaksuineen.

Rehellisyyden nimissä, jos olisimme heti tulleet hankkineeksi auton, en luultavasti voisi kuvitella elämää täällä ilman sitä. Jännä nähdä, mitä tapahtuu, kun palaamme Suomeen. Vuoden onnistuneen ihmiskokeen jälkeen voisi kuvitella, että auton hankkiminen Helsingissä ei tulisi enää mieleenkään. Mutta jos tulee, täytyy ottaa mallia berkeleyläisiltä: se on joko mahdollisimman ekologinen hybridi – tai viimeisiä päiviään vetelevä romu, hellässä saattohoidossa.

http://stipendiblogi.fi/yhta-urheilua.html

 

27.3.2014 Äitiydestä ja muista puuhasteluista

Se alkoi ensimmäisellä opiskeluviikolla: “Hei sä olet äiti, lähde nyt jo kotiin.” “Mutta sulla on lapsia, kyllä me hoidetaan tämä”, opiskelukaverit ilmoittivat. Kyseessä oli multimedia bootcamp, jossa olin jo hyvissä ajoin varustautunut istumaan viikon verran yötä myöten.

Kohtelias huomauttelu on jatkunut koko vuoden: “Älä nyt ahnehdi liikaa kursseja, kun sulla on perhe.” “Ei kukaan oleta, että tulet tähän palaveriin viikonloppuna…” 

Pari ensimmäistä kertaa olin lähinnä häkeltyneen ilahtunut. Että kerrankin elämässä tarjotaan mahdollisuutta ottaa vähän iisimmin, kun ON NÄMÄ LAPSET.

Aika äkkiä rupesi korpeamaan. Että tässä on kuulkaa viimeiset yhdeksän vuotta hoidettu täyspäiväinen työ ja lapset ihan ilman mitään eri vapauksia. Ja että tämä ei nyt ole se vuosi, jolloin kaipaisin yhtäkkiä vapautusta töistäni ja erityisen kiinnostavista projekteista – varsinkaan, kun mieheni on täällä hoitamassa kotia ja perhettä ihan päätoimisesti.

“Mutta äiti on aina äiti”, myhäili päiväkodin johtajakin, kun lapseni tuli toimittamaan minulle jotakin asiaa samaan tapaan kuin isälleen.

***

Jos äitiydestä ei ole tullut Suomessa päähäntaputtelua, eivätpä myöskään ole suomalaiset kollegani tai pomoni koskaan epäilleet kykyäni hoitaa töitä sen vuoksi, että minulla on lapsia. Asiaa on tietysti helpottanut myös suomalainen päiväkoti- ja koulujärjestelmä, joka pyörii ilman jatkuvaa vapaaehtoisten vanhempien työvoimaa – toisin kuin täällä. (Ovat sentään ottaneet mukisematta mieheni sekä koululle että päiväkotiin askarteluapulaiseksi, tiskaamaan, järjetämään juhlia jne.)

En silti ikävöi suomalaista keskustelua, jossa täytyy pitää hysteerisen tarkka raja naisen (tai miehen) työ- ja muun persoonan välillä. Suomalaisten Oscar-ehdokkaana olleiden elokuvatekijöiden tituleeraaminen otsikossa äideiksi ei ollut ensimmäinen Kaliforniaan kantautunut suomalainen äiti-gate. Tavallaan ymmärrän ärtymyksen otsikoinnista, mutta vielä häiritsevämpää oli sitä seurannut keskustelu, jossa äitiys käsitettiin nopealla yhteisymmärryksellä vähätteleväksi haukkumasanaksi. Kärjistetysti: jos Amerikassa äitiys on jotain niin ihmeellistä ja kokonaisvaltaista, ettei siltä kuulukaan jäädä aikaa täysipainoiselle työnteolle, Suomessa äitiys on noloa puuhastelua (argumentoinnissa ei saa unohtaa käyttää sanaa “pullantuoksuinen”), josta on visusti syytä olla huutelematta, jos aikoo olla vakavasti otettava ammattilainen.

***

Olikin kiinnostavaa osallistua San Franciscossa joka vuosi järjestettävään Exceptional Women in Publishing -konferenssiin, jossa media- ja kustannusalan naisjohtajat keskustelivat päivän ajan työstään ja alan ajankohtaisista asioista. Kun päivän ensimmäinen yleisökysymys työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä tuli noin 45 minuuttia konferenssin alkamisesta, valahdin vaistomaisesti suomalaiseen myötähäpeään (eihän tätä kysytä miehiltäkään!), vaikka olin vähintään yhtä kiinnostunut asiasta kuin kysyjä. San Francisco Chroniclen johtaja Kristine Shine ei sen sijaan ollut moksiskaan, vaan pohti rehellisesti ja kiinnostavasti uransa varrella tekemiään ratkaisuja, myös niitä, jolloin oli perheensä (ja itsensä) vuoksi päättänyt sanoa jollekin työlle ei.

Vaikka 90 prosenttia EWIP-konferenssin kaikista puheista keskittyi ammatillisiin asioihin, ehdin kuulla myös yllättävän monta mielipidettä Facebookin johtajan Sheryl Sandbergin Lean in -kirjasta, toiveen lopettaa puheet työ- ja perhe-elämän tasapainosta, “koska sellaista ei koskaan tule”, lukuisia kohtauksia feministinä tunnetun, tilaisuudessa palkitun toimittajan Kara Swisherin lasten elämästä, sekä erään pitkän linjan päätoimittajan purskahduksen itkuun hänen kertoessaan puhelusta, jossa aikuistunut tytär syytti häntä onnettomasta lapsuudesta.

Vaikka eteneminen miesvaltaiseen johtajasakkiin oli varsinkin vanhemmilla naisilla ollut työn ja monen tiukan sananvaihdon takana, heillä ei tuntunut olevan mitään ongelmaa esiintyä paneelikeskusteluissa ihmisinä, joilla on työn ohella muutakin elämää mietittävänä. Ehkä se johtui siitä, ettei paikalla juuri ollut miehiä, joille olisi tarvinnut todistella pärjäämistä. (Harmi, ettei paikalla juuri ollut miehiä, koska puheenvuorot media-alan tulevaisuudesta olivat kiinnostavimpia pitkään aikaan, ja koska työelämän ulkopuoliset pohdinnat kuulostivat kovasti samalta kuin monien suomalaisten miespuolisten ystävieni – vaikea kuvitella, etteivät samat asiat liikuttaisi täkäläisiäkin miehiä.)

Toisaalta, vanhemmuus ei vain tunnu olevan samalla tavalla räjähdysherkkä puheenaihe täällä kuin Suomessa. Havahduin EWIPissä siihen, että tiedän täällä yllättävän paljon myös miespuolisten professorieni ja muiden ammatillisten tuttavieni puolisoista ja perhe-elämästä. Olen myös tavannut useimpia näistä koulun tapahtumissa ja juhlissa. Perhe on täällä ylipäätään luontevampaa tuoda esiin sekä keskusteluissa että ihan livenä – eikä se tarkoita vain puolisoa ja lapsia, vaan sisaruksia, vanhempia ja muuta sukua.

***

Olenkin viime aikoina alkanut suhtautua toisin äitiyteeni liittyviin kommentteihin. “Kiitos, tosi kiva, kun tulit ajatelleeksi tuota, mutta haluan olla paikalla, kun tämä asia ratkaistaan.”

Kukaan ei ole estellyt.

Vastikään ryhmätyöaikatauluja sumpliessamme kysyin lapsettomalta mieskollegaltani, pitäisikö hänenkin pitää joskus vapaailta ja vaikka nukkua. “Oikeastaan haluaisin viedä tyttökaverini syömään. Yritetäänkö tehdä homma loppuun päivän aikana?” hän vastasi empimättä.

Ehkä olenkin vain itse ollut epäkohtelias unohtaessani huomioida kollegoideni työn ulkopuolisen elämän.

http://stipendiblogi.fi/aitiydesta-ja-muista-puuhasteluista.html

 

30.4.2014 Ei kultaseni, se ei ole luomua

Olin ensimmäistä kertaa Berkeleyssä ruokakaupassa ja tavasin hyllyjen välissä tortillalettupaketin tuoteselostetta, kun ystävällinen eläkeläismies kiirehti viereeni kommentoimaan: “Et halua syöttää tuota lapsillesi! Se on tehty geenimanipuloidusta maissista.” Kiittelin neuvosta ja sujautin paketin vaivihkaa kärryyn, sillä letut olivat puhdasta vehnää.

Tai puhdasta ja puhdasta, vähänpä tiesin siinä vaiheessa.

Vastikään ruokatorilla pikkutyttö kinusi äidiltään jokaista eteen osuvaa hedelmää. “No, honey, it’s not organic!” kuului tiukka vastaus joka toiseen yritykseen.

“Tervetuloa Berkeleyhyn”, professori, ruokakirjailija ja –aktivisti Michael Pollan virnistää.

Mieheksi, joka on kritisoinut vuosikymmeniä amerikkalaista ruuan tehotuotantoa, hän jaksaa yllättävän paljon huvittua kotikylänsä neuroottisista ruokapuristeista.

Tunnustan Pollanille, että yhdeksän kuukauden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen kuulostan itsekin yhä enemmän “Ei, se ei ole luomua!”-naiselta.

Kuvittelin tänne muuttaessamme, että kun kokkaamme pääosan aterioistamme itse, ei tarvitse välittää, vaikka kaupan eineshylly tursuaisi Euroopassa kiellettyjä – tai tuntemattomia – ainesosia.

Sitten alkoivat iho-ongelmat. Jossain vaiheessa syksyä tuntui, etten uskalla syödä mitään, kun kasvot helahtavat kipeän punaisille rakkuloille. Myös lapsille alkoi tulla kummallisia oireita.

***

Paikalliset ystävät nyökyttelivät tietäväisenä:

“Juu, amerikkalainen vehnä, se on ihan myrkkyä!” *

“Tiesitkö, miten paljon Roundupia jokaisen amerikkalaisen virtsasta löytyy?”

“Ei pitäisi syödä ravintoloissa.”

Itse olin ehtinyt huomata, että amerikkalaiset karkit ja joka paikassa tarjottavien kuppikakkujen kuorrutteet olivat epäilyttävän räikeitä, mutta nehän olikin värjätty Suomessa ja lukuisissa muissa Euroopan maissa kielletyillä synteettisillä väriaineilla. Kielletyillä, koska ne on yhdistetty muun muassa syöpään ja neurologisiin häriöihin. Kun ryhdyin tarkemmin lukemaan tuoteselosteita, huomasin kaiken lapsille tarkoitetun hammastahnasta monivitamiineihin kyllästetyn samoilla kemikaaleilla.

Maailmantuskaa ei ole vähentänyt Michael Pollanin oma kurssi, jolla olen kirjapinon, lehtijuttujen ja lukuisten vierailijoiden kautta päässyt tutustumaan amerikkalaisen maissinviljelijän ahdinkoon, lihatuontantoeläinten karmeisiin oloihin, pikaruokaloiden saastaisiin keittiöihin ja antibioottisen, kasvuhormonien ja tuholaismyrkkyjen cocktaileihin amerikkalaisten lautasilla. Eurooppalaisena sitä huomaa joka välissä kysyvänsä, eikö tähän nyt ole mitään lainsäädäntöä? Kyllä, kaikenlaista yritetään koko ajan, mutta suurin osa arkijärjellä itsestään selvistä laeista kaatuu Yhdysvalloissa suuryritysten lobbaukseen.

Samaan aikaan luen uutisia siitä, kuinka Suomi juuri mahdollisti geenimanipuloidun maissin viljelyn Euroopassa, kuinka vapaakauppaneuvotteluissa Yhdysvallat ajaa omanlaisiaan yritysvapauksia Eurooppaan, ja iäinikuisia argumentteja siitä, kuinka “luomulla ei maailman ruuantuotantoa ratkaista”, mikä on kätevä tapa torpata kaikki keskustelu maailman tämänhetkisen ruuantuotannon epäkohdista.

***

Jos Euroopassa mennäänkin joissain asioissa amerikkalaiseen suuntaan, täällä kehityksessä näkyy myös valonpilkahduksia. Pollan on huomannut, että viiden viime vuoden aikana amerikkalaisen keskiluokan kiinnostus ruuan alkuperää, tuotanto-oloja ja puhtautta kohtaan on kasvanut huimasti, ja vaikka lainsäädäntöä ei edelleenkään ole saatu ajantasalle, kuluttajien mielipide on jo niin vahvasti tehotuotantoa ja kohtuutonta myrkkylastia vastaan, että suuryritykset ovat ryhtyneen vastaamaan toiveeseen.

Esimerkiksi mailman suurimman vähittäiskauppaketjun Walmartin asiakkaista yli 90 prosenttia ostaisi tutkimuksen luomua, jos se ei maksaisi enempää kuin tavallinen ruoka, ja kauppa aikoo nyt vastata tähän kysyntään laskemalla luomutuotteidensa hintoja reilusti.

Vaikka Walmartia kritisoidaan syystäkin hintojen polkemisesta ja kohtuuttoman huonojen palkkojen maksamisesta, Pollan uskoo jättiyrityksen luomuprojektin vaikuttavan mullistavasti amerikkalaiseen ruuantuotantoon sen mahdollistamien volyymien vuoksi.

Yhdysvalloissa on myös saavutettu lakipiste, jossa monokulttuuriin perustuva tehotuotanto ei enää takaa enempää ruokaa halvemmalla.

“Nimenomaan tehotuotannolla ei ruokita maailmaa enää ilmastonmuutoksen aikana. Vastauksen ei tarvitse olla pelkkä luomu, mutta kestävä maanviljely, joka perustuu useiden kasvien viljelyyn ja niiden kylvön vuorotteluun samalla maatilalla”, Pollan sanoo.

“Luonnossa ei esiinny sellaisia tuholaisongelmia kuin teollisessa maanviljelyssä, jossa siihen vastataan myrkyillä, joka taas köyhdyttää maaperän, joka ei kestä esimerkiksi kuivuutta, jollainen Kaliforniassa tällä hetkellä on.”

***

Sitten on vielä se geenimanipulointi – ehkä suurin ruokaa koskevista keskustelunaiheista täällä. Pollan on seurannut 16 vuotta geenimanipuloinnin kehittymistä alkaen lehtijutusta, jossa ryhtyi itse viljelemään ensimmäistä GM-perunalajiketta, joka sittemmin poistui markkinoilta. GM-lajikkeiden on odotettu vähentävän ratkaisevasti kasvi- ja tuholaismyrkkyjen käyttöä sekä kasvattavan satoja entisestään.

“Kumpikaan näistä lupauksista ei ole toteutunut”, Pollan sanoo.

Sen sijaan muutama suuryritys on hyötynyt patentoimalla siemenensä ja tekemällä viljelijät riippuvaiseksi heistä.

“Nyt kemikaali- ja bioteknologiayhtiö Monsanto omistaa vihannekset”, hän huomauttaa.

Kun amerikkalaisten kuluttajien GM-keskustelu on samaan aikaan keskittynyt spekuloituihin terveysvaikutuksiin, (ja koska lakia geenimanipuloitujen tuotteiden merkitsemisestä ei ole saatu läpi), lopputuloksena ruokapakkausten yleisin merkintä kaupoissa on “GMO-FREE”.

“Se näyttää hyvältä ja terveelliseltä, vaikka ei todellisuudessa takaa mitään muuta tuotteen terveellisyydestä tai tuotanto-oloista.”

***

Vaikka vuosi täällä on kaikkea muuta kuin keventänyt mieltä ruuan suhteen, kaksi asiaa on aika yksiselitteisenä mielessä. 1. Mitä vähemmän pakattuna ja prosessoituna ja mitä kiltimmin kasvatettuna ruokansa voi hankkia, sitä parempi. 2. Ruuasta ja ruuantuotannosta pitäisi kirjoittaa paljon enemmän ja syvällisempiä juttuja. Kuten Pollan sanoo, “ruuantuotanto on politiikkaa, taloutta, kansanterveyttä ja ympäristökysymys”.

Kuva stipendiblogiin 3004

______________________________________

*Suurin syy vehnän vieroksuntaan löytynee yleistyneestä gluteeniyliherkkyydestä ja jauhoseoksien lisäaineista, ei niinkään siitä, että itse vehnä eroaisi muualla maailmassa kasvavasta. 

http://stipendiblogi.fi/ei-kultaseni-se-ei-ole-luomua.html

 

3.6.2014 Miltä tuntuu palata kotiin?

Enää reilu viikko jäljellä Berkeleyssä. Katselen tuttuja paikkoja sillä silmällä: paina nyt tämäkin mieleen. Olemme alkaneet kantaa tavaroita pihalle. Kahdella perheellä ennen meitä käytössä olleet huonekalut vetelevät viimeisiään, eikä niistä kehtaa enää pyytää rahaa keneltäkään. Onneksi täällä saa kipata tavarat talon eteen kadulle. Tähän mennessä kaikki ovat hävinneet vuorokaudessa.

Olen jo kaksi kuukautta vastaillut kysymykseen, miltä tuntuu palata kotiin. Hmm… väistämättömältä? Koulutusohjelmamme johtaja juuri ihmetteli, miksi kaikki muunmaalaiset visiting scholarit pyrkivät jäämään tänne keinolla millä hyvänsä, mutta suomalaiset palaavat aina kotiin.

Ehkä se on puhdasta realismia. Perheen elättäminen kahden journalistin tuloilla Bay Arealla olisi ihan eri juttu kuin viime vuoden stipendiaattielämä, (johon kiitos kyllä tottuisi helposti). Vaikken ihmisiä lukuun ottamatta ole ikävöinyt koko vuonna Suomea, voin kai olla vain onnellinen, kun olen kuitenkin pitänyt itsestään selvänä paluuta sinne. Moni muualta tuleva ei näe kotimaassaan minkäänlaisia mahdollisuuksia ja käyttää ison osan energiastaan täällä sumplien, miten onnistuisi jäämään.

***

Ei kotiinpaluu silti ihan helppoa ole. Voisin keventää lähdön haikeutta muistelemalla niitä asioita, joita opin pelkäämään täällä. Kuten sitä, kun valvoo kuumehoureisen lapsen vieressä koko yön ja miettii, onko pakko lähteä Emergency Roomiin, jossa lasku lapsen tsekkauksesta olisi 3000–8000 dollaria. (Kyllä, meillä on vakuutus suomalaisesta yhtiöstä, mutta sen kanssa on jouduttu vääntämään jo muistakin asioista.) Lapseni ei taida muistaa siitä yöstä mitään, mutta sitäkin paremmin hetket kiinalaisen ravintolan vessassa, jossa yritän kaivaa hernettä hänen nenästään syömäpuikoilla ja sähisen, että “Niistä! Me ei voida tämän takia lähteä ensiapuun!”

Voisin myös keskittyä murehtimaan asioita, jotka eivät koskaan Suomessa ole mahdollisia: ympärivuotista aurinkoa, kukkivia puita, lähimarketin puolet halvempia ja kaksi kertaa parempia hedelmiä. (Naapurin muovinurmikkoa, lisäisi kuopukseni.) Niin yksinkertaisista asioista ihminen tulee onnelliseksi.

Koska kuitenkin kylven vielä viime hetket San Franciscon lahden yltiöpositiivisessa ilmapiirissä, koetan keskittyä siihen, mitä täältä voisi tuoda mukanaan. Ehkä jotain tästä ilmapiiristä, joka saa itsenikin käyttäytymään ihan eri tavalla kuin kotona. (Ammatillinen vuosi on kirjattu erikseen Helsingin Sanomain Säätiölle kirjoittamaani loppuraporttiin.) Alla siis lyhyt lista, jolla saa tulla marraskuun synkkyydessä lyömään pahantuulista päähän.

1) Toisten ihmisten huomioiminen. Jokainen suomalainen vieraamme (joita on muuten ollut paljon – kiitos siitä!) on huomauttanut, kuinka ihanaa täällä on, kun ihmiset ovat joka paikassa niin ystävällisiä. Se voi olla yhtä lailla professorin innostunut “That’s a great question!” -huomautus (tyhmään) kysymykseen, lasteni jatkuvasti saamat iloiset kommentit tuntemattomilta, tai kodittoman kadunmiehen “God bless you” -toivotus, vaikkei olisikaan ollut sillä kertaa antaa rahaa. En oppinut koko vuonna näkemään sitä falskina. Sen sijaan huomasin, kuinka paljon paremmaksi täkäläinen tapa huomioida, auttaa ja arvostaa muita ihmisiä tekee jokapäiväisen elämän.

2) Oman osaamisen jakaminen ja toisten tekemisistä innostuminen. Olen ollut häkeltynyt siitä avoimuudesta, jolla huippuammattilaiset tällä jakavat tietojaan ja osaamistaan muille joko henkilökohtaisesti tai avoimilla sivuilla verkossa. Media-alallakin hienoimpien ja uusimpien multimediajuttujen koodit (kuten moni New York Timesin kehitelmä) löytyvät avoimesta Github-palvelusta. Ajatuksena on, että kaikkien osaaminen hyödyttää kaikkia, eikä sen jakaminen ole ensisijaisesti itseltä pois. (Tietysti on väliä, puhutaanko yliopistoympyröistä tai vaikkapa Applen tuotekehittelystä.) Koulussa taas järjestettiin monta kertaa kuukaudessa tilaisuuksia, joissa opiskelijat esittelivät omia töitään ja saivat niistä palautetta täydeltä salilta kollegoitaan. Omia ja toisten ihmisten tekemisiä jaettiin sosiaalisessa mediassa vailla turhaa anteeksipyytelyä. Näkemistä ja lukemista vartenhan ne oli tehty.

3) Yhteisöllisyys ja välittäminen. Täälläoloaikana yksi koulun opettaja ja yksi päiväkotilapsen vanhempi kuoli. Avoin tiedottaminen, puhuminen ja sureminen hätkähdytti erityisesti päiväkodin tapauksessa. Ja samalla mietin, miten kaunista, lämmintä ja luontevaa se oli. Vaikka erityisesti tyttären koululla osallistuminen kaikkeen mahdolliseen tuntui usein enemmän velvollisuudelta kuin vapaaehtoisuudelta, vuoden jälkeen en voi kieltää, etteikö ollut kiva olla vuoden verran osa tyttären kouluyhteisöä ja perillä hänen asioistaan paremmin kuin ehkä koskaan. Samalla tavalla yliopistolla toivotettiin tervetulleeksi oma perheeni mihin tahansa koulun tilaisuuksiin ja juhliin. Suomalaisena emmin ensin lasten tuomista paikalle, mutta keväällä he vierailivat koululla harva se viikko, ja jolleivät, heidän peräänsä kyseltiin.

4) Tekeminen valittamisen sijaan. Olen tietysti elänyt vuoden melkoisessa kuplassa, mutta siinä kuplassa vapauttavinta on ollut jatkuvan nillityksen puuttuminen. Koulussa järjestettiin kyllä kritiikki- ja palautetilaisuuksia opetuksen sisällöstä jopa kurssien puolivälissä, ja palaute opiskelijoilta oli hyvin suoraa. Kyllä opiskelijat olivat moneen kurssien ulkopuoliseenkin asiaan kypsinä: kiivaita tunteita herättivät muun muassa koulun välinpitämättömäksi koettu suhtautuminen mustien huonontuneeseen asemaan Yhdysvalloissa, seksuaalinen ahdistelu kampuksella ja ilmaistyövoimalla pyörivät harjoittelupaikat. Mutta kaikki nämä asiat purkautuivat pian jonkinlaisena toimintana ja konkreettisina ratkaisuehdotuksina. Yliopiston ulkopuolella mietin kyllä koko vuoden, että kaikkien, jotka haluavat heikentää suomalaista sosiaaliturvaa, pitäisi asua vuosi Yhdysvalloissa, ja sen jälkeen siitä ei olisi enää pelkoa. Silti en voinut kuin ihailla sitä määrää, jonka täkäläiset tuttavani 25-vuotiaasta kampaajasta 90-vuotiaaseen eläkeläismummuun käyttivät erilaiseen vapaaehtoistyöhön.

Kotiinlähdön lähestyessä muistan onneksi helsinkiläisen kaskuilevan bussikuskin, laajalle sosiaalisessa mediassa levinneen ilon ystäväni juuri valmistuneesta dokumenttielokuvasta, naapureideni ehdotuksen tervetuliaisbrunssista ja ne kaikki mahtavat tyypit, jotka koko ajan tekevät töitä muidenkin puolesta järjestöissä, politiikassa ja omissa pienyhteisöissään. Tänä vuonna olen ainakin oppinut, miten suuri merkitys on sillä, mihin itse keskittyy.

Kiitos, Berkeley, nähdään vielä joskus! Ja ennen kaikkea kiitos Helsingin Sanomain Säätiö koko tästä vuodesta, sekä omasta että perheeni puolesta.

http://stipendiblogi.fi/milta-tuntuu-palata-kotiin.html

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s